Kehodysforian yli on astuttu ja minut on käsitetty sosiaalisesti ja seksuaalisesti väärin.

Näin tapahtui koska pakenin omien asioideni kanssa, eivätkä tarpeelliset merkittävät tiedot olleet saavuttaneet läheisiäni eivätkä oikein itseänikään.

Huono, halpa, arvoton ja nöyryytetty.

Se oli voimakas trauma, jossa taustalla vaikutti monta asiaa.

Huono, halpa, arvoton ja nöyryytetty.

Siitä kaikesta tulee sellainen itsetunto.

Sen liittää kaikkeen mitä tekee ja missä on, jopa kadulla liikkuessaan tuntee olevansa huono, halpa, arvoton ja nöyryytetty.

Siinä traumassa miettii omaa ihmisarvoaan.

Ihminen on erittäin yksinäinen jos on minkäänlainen sairauden tila, ja liikkuu ihmisten seassa kenenkään ymmärtämättä, mistä on kyse. Olipa sitten mikä tahansa asia, mutta mitään tervettä se ei tee jos omien sairaiden tilojen kanssa paetaan. Toinen kohtaa kehodysforiaisen ihmisen ymmärtämättä henkilön tilaa ja asioita. Se on aika hirvittävä juttu, jossa omat henkilökohtaiset arat haavat ja asiat ovat paljastettuna, ja joita toinen ei ymmärrä. Se on hirvittävän surullinen juttu, jossa kukaan ei ole voinut olla itkemättä. Se on sen verran järkyttävä tilanne ja on johtanut järkyttäviin mielenterveydellisiin ongelmiin ja pitkäaikaiseen turvattomuudentunteeseen.

Se tuntuu että tuollaiset tapahtumat ovat elämässä ja menneisyydessä ruma kuva, joka satuttaa. Olen yrittänyt saada menneisyydestä sellaista kuvaa, että saisin sen selkeämmäksi ja erityisesti että saisin siitä itselleni jatkumon, jotta saisin omasta elämästäni kokonaiskuvaa vaikka olen ja tulenkin muuttumaan henkisesti ja fyysisesti. Ajatukset ovat vaihdelleet todella paljon koska koko asia on käytännössä nykyään minulle utopiaa, jota on vaikea liittää oikein mihinkään. Saatan muistaa esimerkiksi olotiloja mikä on ollut ennen hoitoja, mutta se on muisto, enkä voi päästä siihen tunnelmaan kokonaan koskaan. En koskaan palaa henkisesti enkä fyysisesti siihen tilaan ja tilanteeseen. 

Menneisyydestä on kuitenkin löydettävä oma arvonsa. Kyllä se löytyy ja kyllä sen tietää. Mutta kyllä sitä on saanut hakea, että ei puhuisi itselleen paskaa siitä mitä on oikeasti tapahtunut, ja olisi realistinen. Kuitenkin ihmisen täytyisi saada jonkinlainen kokonaiskuva itsestään. Myös mielenterveydellisesti vaikeiden vuosien kautta. Se ei ole pelkkä ruma kuva. Jos saa vaikeista kausista löydettyä niitä mitä voi hyvillä mielin ajatella, niin silloin se ei ole pelkkä ruma kuva. Se on varmasti myös sitäkin.

 

 

Se on ollut minulle sellainen trauma että sitä on ollut vaikea kohdata häpeältään. Häpeältään on myös vaikea puhua kenellekkään ja viha on suojauskeino. Se on myös sellainen trauma joka tekee mielenterveyden niin huonoksi että ei kykene tekemään mitään ratkaisuja minkään suhteen. Niitä ratkaisuja yritetään etsiä vääristä asioista.

Oman arvion mukaan noin kymmenen vuotta elämästäni on mennyt sen trauman keskiössä. Se on vaikuttanut kaikkeen elämässäni.

Kokoajan olen tuntenut olevani huono, halpa, arvoton ja nöyryytetty. Kokoajan on kyseenalainen olo tapahtuneista ja luulee, tähän päivään asti olen luullut että olisin huono, halpa, arvoton ja nöyryytetty. Se ajatus ja tunne on myös levinnyt kaikkeen siihen miten ajattelen muista ihmisistä. Kaikki muutkin ovat näyttäytyneet minulle huonoina, halpoina, arvottomina ja nöyryytettyinä.

Se maailma missä siinä elää, on laajalle vaikuttava. Se ei ole tosiasiallinen maailma. Kun sitä ilman pääsee elämään, maailma on täysin toisenlainen. Tosiasia on se että en ole huono, halpa, arvoton ja nöyryytetty. Minut on käsitetty sosiaalisesti ja seksuaalisesti väärin, kehodysforian yli on astuttu enkä ole saanut elää sukupuoli-identiteettini mukaan.

Ne asiat on tapahtuneet mulle sen verran nuorena ja ymmärtämättömänä omasta tilastaan, että se asia teki mitä teki. Muut ihmiset ovat tietenkin automaattisesti vihollisia tällaisten jälkeen. 

Mikä yksinäisyys ja viha siinä on vallalla kokoajan, se on järkyttävä. Silloin ei käyttäydy normaalisti. Olo on myös todella turvaton. Tällaisessa voi elää luullen että "elämä nyt vain on tällaista." Se ei ole, eikä sen kuulu olla noin rankkaa. Toki sekin pohjustettuna sitä vasten, mitä aiemmin on kokenut, niin jotkut asiat tuntuvat parannukselta siihen tilaan. Tavallaan kuin olisi kokenut jo pahempaa.

Tosiasia on se että en ole kokenut pahempaa kuin kehodysforian yli astuminen. Sen asian tietämisessä itselleni on kestänyt vuosia, koska traumaa pitää jollain tavalla yrittää käsittää ensin. Se on vaikeaa, todella vaikeaa. Siinä menee sellaisiin tiloihin jossa ei oikein elä tässä maailmassa.

Kun lapsesi ja nuoresi ei ole kohdannut kehodysforiaa itse itselleen turvallisesti, kotoa lähtiessään hän joutuu sosiaaliseen ja keholliseen dysforiahelvettiin.

Se että sitä helvettiä ei tapahdu, edellyttää turvallista ilmapiiriä. Ei sitä että yritetään muuttaa tai parantaa ihmistä jostakin, mistä ei voi parantua muuten kuin prosessin kautta. 

Mitä translapsi ja -nuori pahimmillaan pahimmillaan kokee, ne on kylmiä ja kolkkoja asioita. Itse olen ollut traumojeni kanssa kylmä ja kolkko ihminen, koska sisällä on tuntunut siltä. Se liittyy myös ihmisten torjumiseen koska haluaa varmuuden siitä että traumoja ei tule lisää.

Transsukupuolinen kokee aina kylmiä ja kolkkoja asioita. Myös se että ihminen muuttuu niin paljon ja kaikki menee uusiksi, aiheuttaa niitä hetkiä jolloin tuntee aika yksin olevansa. Itse olen kuitenkin tarvinnut jossain määrin yksinäisyyttä. Missään nimessä kokonaan yksin ei pidä jäädä. Se ei ole kenellekkään hyväksi. Tällaiset asiat riippuvat hirveästi taustoista ja siitä mihin ja mitä kautta asioita peilaa. Itse peilaan sen kautta että olin elänyt valtava määrä ihmisiä ympärillä, eikä siinä ole ollut rauhaa ja tilaa kohdata omia asioita. Sellaisen jälkeen itse olen tarvinnut ehdotonta rauhaa.

Suhteet, suhteiden määrä/säännöllisyys/sisältö on asioita missä jonkinlainen tasapaino löytyy ajan kanssa ja kasvun kautta, elämällä ja opettelemalla. Ei niitä muuten opi. Mutta itse täytyy ne rajat sanoa ja pitää.

Mutta siinä vaiheessa kun lapsi ja nuori pystyy sanomaan jotain kehodysforiasta, hän ei tarvitse lisää kylmyyttä ja kolkkoutta. Kehodysforia voi olla myös pelottava asia koska se on vähän sellainen asia ainakin minulle ollut että minussa on haava, minussa on kipeitä kohtia ja ne tarvitsevat parannusta. Sillä tavalla on tuntenut ja myös näin hyvin lapsen tavoin siitä pystyisi kertomaan.

Itse olen kaikkien traumojen keskellä tiennyt että tulen olemaan leikkauksissa. Jollain tavalla minä olen sen tiennyt että ne on niin kipeitä kohtia, että niiden kanssa ei voi elää. Traumojen keskellä tuntee kylmyyttä ja kolkkoutta ja yksinäisyyttä.

Kylmyyttä ja kolkkoutta lisää se ettei kehodysforiaa oteta tosissaan. Se on lapselle ja nuorelle varsinkin tärkeää että ihmiset joiden täytyisi pitää huolta hänestä, tietävät siitä ja ottavat tosissaan. Se on lapselle ja nuorelle niinkuin tuulimyllyjä vastaan taistelisi, kun sen tietää että kukaan ei usko. Sen tietää etukäteen jo että kukaan ei usko. Ja jos siitä tarkemmin kertoo, ihmiset alkavat nauraa. Kuten jos kertoo haluavansa peniksen. Kaikki nauravat jos lapsi sanoo näin, eikä sitä uskota. Siksikään en ole sanonut sitä koska olen sen tiennyt että miten se otetaan. Se että ei ole penistä on shokki, ja sille nauraminen on kiusaamista. Se on kuitenkin hyvin yksityinen asia.

Ihminen voi olla vaarallinen ollessaan traumatisoitunut ja kehodysforiainen.

Lapsi voi käytännössä ajatella ja pelätä myös sitä että joku alkaa veitsellä leikellä. Tai jollain tavalla koskea kipeisiin kohtiin. Isossa perheessä tämä on kauhua. Käytännössä sitä tietää että poikkeaa ns. "normatiivisesta", ja että "joutuu" sen takia johonkin. Se on oikeastaan ollut pääpiirteittäin se asia ja ajatus ja tieto. Sitä ei vain ole ymmärtänyt että voi joutua paljon paljon pahempaan, jos pakenee.

Kun olen vuosia koittanut käsitellä omia traumoja, niin välillä on estänyt itseään kohtaamasta niitä. Olen mennyt hyvin levottomaksi jos olen ollut pääsemässä jonkinlaiseen ytimeen, pystymättä kuitenkaan katsomaan vieläkään sitä todellista traumaa. Silloin olen muuttunut hyvin levottomaksi enkä ole ollut oma itseni. Tämä on vuosien työ.

Joskus tunnen pelkoa kun tulee mieleen huono, halpa, arvoton ja nöyryytetty. Joku paikka voi tuoda mieleen sen tunteen tai joku oma käytös voi tuoda mieleen sen. Kun se tulee mieleen niin sitä täytyy aktiivisesti torjua ja olla ja tehdä vain asioita josta se ei tule mieleen.

Koska se olotila on todella tunkkainen, jopa likainen.

Minua on helpottanut nyt se tieto, että se ei ole totta. Se ei missään nimessä ole totta vaan johtuu vain traumasta jossa kehodysforia on ollut pääosassa. Se liittyy myös pitkäaikaiseen arvottomuuden tunteeseen joka tulee siitä että ei ole saanut sellaisia pohjia mitä useimmat pojat. Tällaiset kuvaukset kuten huono, halpa, arvoton ja nöyryytetty eivät ole ihmisen ominaisuuksia tai identiteettiin ja persoonaan liittyviä piirteitä! Ne ovat vain huonon pitkäaikaisen elämäntilanteen aiheuttavia minä-kuvan vääristymiä, johon on omalta osaltaan ympäristö vaikuttanut. Tämäkin on jonkinlainen tila ja tilanne, joka aiheuttaa yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä. 

Yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä aiheuttaa ehdottomasti myös identiteetin ja hormonitoiminnan ristiriidat ja esimerkiksi konkreettinen porukasta ulos sulkeminen. Lohdutukseksi transnuorelle voisi sanoa että kun sinä hormonit aloitat, niin et todellakaan tiedä mikä tilanteesi on vuoden päästä. Et voi tietää miten hyvä se on ja miten paljon on tulossa parannusta elämänlaatuun. Silloin kun sitä vain odottaa ja odottaa, niin se ei lohduta. Jos tietää vaikka että ei ole vuoteen aloittamassa hoitoja. Se on tuskaa. 

Mutta sekin on totta että kun hormonit aloittaa ja on esimerkiksi käynyt mastektomiassa ja ihan vain sitten eleskelee ja totuttelee elämään siinä kropassa, niin vapautuu valtavasti voimavaroja ajattelemaan esimerkiksi jos on tullut traumoja ja eristyneisyyttä. Helpottaa ihan valtavasti että tulee kohdatuksi omana itsenään ja omat syrjäytyneet ajatukset saavat tuulettua ja täytyy opetella jonkinlaisesta syrjäytyneisyyteen tottumisesta pois. Syrjäytyneisyys voi jatkua ellei ole aktiivinen ja ellei aktiivisesti ajattele ja katso omia ajatusmalleja. Ne alkavat nimittäin olla sitten jo vanhoja malleja, jotka eivät päde enää "uudessa" elämässä.

 

Trauma on määrittänyt käyttäytymistäni ja haavat mitä siitä on tulleet ovat johtaneet kuoren paksuuntumiseen ja asioihin joita tekee varmuuden vuoksi, ettei traumoja tulisi lisää.

Olen kyllästynyt siihen ja trauman ajattelemiseen.

Kuitenkin trauma on nykyään hyvin helppo käsittää ja ymmärtää.

Olen kyllästynyt kaikkeen mikä muistuttaa traumasta.

Traumasta selviäminen muuttaa minua, ja tämä on ollut vuosien työ.

Olen kohdellut itseäni huonosti ja ala-arvoisesti kehodysforian kanssa ja sekin on johtunut vain siitä että trauma on ollut siinä päällä.

En pysty ajattelemaan omalla kohdallani transsukupuolisuutta ennen hoitoja muuna, kuin sairauden tilana. Kun nuori pakenee tällaisten asioiden kanssa ja tällaisessa tilanteessa, tarvitaan akuuttia apua.

Koska silloin ei tarvitse tapahtua paljoakaan kun tulee voimakas trauma. Ihan varmasti tulee ja se asia keskittyy nimenomaan niihin kaikkein kipeimpiin asioihin.

Olen kyllästynyt siihen että traumat ovat vuosia määritelleet elämistäni ja olemistani. Ja se on ollut todella tympeää olla sellaisena ihmisten seassa. Kukaan ei ole nähnyt minua, vaan traumatisoituneen ihmisen.

Itsensä huonoksi, halvaksi, arvottomaksi ja nöyryytetyksi tunteva ihminen tuntee valtavaa kylmyyttä ja kolkkoutta.

Siihen olen läpeensä kyllästynyt ja vittuuntunut ja sietokyvyn rajoilla ollaan siinä että moni asia muistuttaa siitä.

Kun minä kokonaan lakkaan toimimasta sen mukaan mitä haavoja on, ja mitä kuorta niiden päälle koitan vetää, niin muutun ja kasvan ihmisenä.

Nykyään pelottaa vähemmän olla oma itsensä ja pelkojen lievittämisessä on kestänyt aikansa.