keskiviikko, 21. kesäkuu 2017

Pakkovaellus

Transsukupuolisuuden ja kehodysforian kohtaamisessa ja hyväksymisessä on ollut vaikeuksia. 

On niitä vaikeuksia joita aiheuttaa ympäristö, ja on niitä vaikeuksia jotka aiheuttaa itse.

Mutta tilaa ja rauhaa pitäisi olla ja sitä pitää järjestää, jos on nämä kaksi asiaa.

Silloin kun tapahtuu minkäänasteista paniikkia ja pakenemista, ja siinä rytäkässä montaa eri asiaa, ja kehodysforia on kohtaamatta, ja suinpäin syöksytään väkijoukkoon, niin ei hyvin käy!

Transsukupuolisuus ennen hoitoja on kipeä ja vaikea aihe, ja valitettavasti se voi olla myös vaarallinen tila. Sukupuoliristiriidan hoitamisen pitkittäminen ehdottomasti syrjäyttää ja sairastuttaa.

Kun olen ollut pakenemassa, olen yrittänyt olla paljon ekstrovertimpi kuin oikeasti olen. Varmasti on liittynyt siihen pelkoon että jos jää yksin. Jossain elämänvaiheessa se on ollut pelko.

En ole ekstrovertti, eikä pidä pakottaa itseään olemaan jotain, mitä ei ole. Se johtaa aika isoihin ongelmiin, koska tulee väärin käsitetyksi. 

Ihminen voi olla myös pakotetusti ekstrovertti, jos oikeasti olosuhteet on sellaiset että ei saa vain olla rauhassa. Oma ympäristö on ollut sellainen että kun yritän olla oma itseni, minusta hirveästi yritetään ottaa selvää. Koska en anna itsestäni niin helposti mitään ulos jos olen oma itseni. Enkä minä halua kaikkea näyttää enkä kertoa esimerkiksi jollekkin hirveälle tyttölaumalle. En ikinä.

Se on aika levoton lapsuus. Oikeastaan siinä vain sitten alkaa pelleilemään, koska haluaa mieluummin pelleillä kuin ottaa vastaan sitä että räävitään. Räävitty on joka tapauksessa. 

Se on oikeasti vähän typerää että jos ihminen on oma itsensä, niin ollaan huolissaan. En minä oikeasti koskaan ole ollut ulospäin suuntautunut, ja koulussa se on eniten näkynyt. Oikeastaan koulussa pystyi olemaan suhteellisen rauhassa sen kanssa, että jos minä en nyt ole kokoajan jotain sanomassa. Mutta kyllä sielläkin siitä huomauteltiin.

Se että ei ole kokoajan sanomassa jotain, ei tarkoita etteikö olisi ajatuksia tai etteikö sillä tavalla oma itsensä pystyisi olemaan. Se on oikeasti aika vaikea juttu ollut minulle. Jotenkin inhottavia paineita. Ja sitä on ääneen ihmetelty että en puhu mitään. Ja minua vituttaa niin paljon se että onkimalla ongitaan. Siitä tuli oikeasti olo että mitä minun pitää oikeen sanoa tai tehdä. Itse halusi lähinnä että jätetään rauhaan. Kaikkein parhainta ajanvietettä on jos yks tai kaks kaveria joiden kanssa voi vain olla, eikä tarvi mitään ihmeellistä. Jotenkin on tuntunut välillä että tyttöjen kanssa ollessa sosiaalisuuden täytyy olla joku spektaakkeli. Itselleni yritykset olla jotain mitä en ole, on tarkoittanut pelleilyä ja itsensä nolaamista.

Ihan varmasti lapsuus olisi ollut toisenlainen jos olisi vain voinut olla poikien seassa omana itsenään. 

Se rauhattomuus ja levottomuus on oikeasti ollut aika massiivista, ja pakeneminen ja pakkovaellus. 

Oikeasti minua kaikkein eniten siitä sellaisesta on auttanut toipumaan ihan vain kavereiden kanssa oleminen. Eikä tarvitse montaa kaveria, kunhan saa olla oma itsensä. Minua on inhottanut se asia että tyttöjen nokat oikeasti on joka paikassa ja jos olisinkin poikien seassa kasvanut, niin ihan taatusti olisivat tyttöjen nokat joka paikassa olleet siitä huolimatta. 

Olen ollut hulluuden partaalla siitä asiasta, ja ihan oikeasti on pitänyt rauhoittumalla rauhoittua. Että lopettaisin olemasta levoton ja puhumasta levottomia. Se on ollut hulluuden tila, eikä siinä ole mitään hauskaa. Tytöille kaikessa on aina jotain hauskaa, myös siinä jos jollakulla on oikea hätä.

Tytöt eivät koskaan ole käsittäneet mistä minä olen kärsinyt pukuhuoneissa.

Se on helvetillinen paikka.

 

Kuvahaun tulos haulle ftm

 

Tällä tavalla on istuttu liiankin pitkään. Näyttää tylsältä, eikö.

 

sunnuntai, 18. kesäkuu 2017

Siksi miettikää asennetta

Kaikkein pahin kauhuskenaario siitä mitä avuttomalle ihmiselle täällä voi tapahtua: olet maailmalla ja ihmisten seassa, tietämättä omia asioitasi, osaamatta puolustaa itseäsi, tuntien pelkoa, vihaa ja avuttomuutta erittäin suuresti, hakien apua sieltä mistä sitä ensisijaisesti uskaltaa hakea tai sitten ensimmäiseltä vastaantulijalta. Yleensä nuoret hakee apua kavereilta ja hankkii kavereita. Joskus se voi olla elinehto, tai jopa itsemurhan ehkäisyä.

Näin on pakko toimia, jos ei tunnu muuta keinoa olevan. Kun nuori on jotain päättänyt ja esimerkiksi pakenee, ei välttämättä tule koskaan takaisin.

Kun ovi sulkeutuu, ette välttämättä näe nuorta enää koskaan.

Siksi miettikää asennetta. Itse olen käynyt nuorempana kaikkein mieluiten kotona kaverin kanssa. Koska se on ollut turvallisemman tuntuista. Jos se kerran on vaatinut miehen kanssa seurustelua, niin olkoon sitten perkele niin.

Oikeasti se masennuksen määrä mikä tulee yksinäisyydestä, on ihan järkyttävä. Se masennuksen määrä mikä tulee esimerkiksi jatkuvasta tyttöjen seassa olemisesta ja siitä että tytöt sanelee kaiken, on aivan järkyttävä.

Se masennuksen määrä mikä tulee siitä että jos haluat valita uskontosi ja ilmaiset tahtosi siitä kotona, sinua aletaan samantien hiillostaa, on ihan järkyttävä. Täytyy lähteä pois, kun ei saa olla rauhassa. Jos ei saa rauhassa olla edes siinä asiassa, niin miten helvetissä nuori pystyy kertomaan mitään vielä kipeämpiä asioita?

Uskokaa tai älkää, vaikkei oloja niin hankalaksi tehtäisikään, paskaa tulee olemaan. Paskaa tulee kyllä niskaan muutenkin, että siitä ei tarvitse huolehtia.

Masennuksen määrä mikä tulee tylsyydestä, sekin voi olla ihan järkyttävä.

Tylsää ei koskaan ole, kun on kavereita. Kotonakin olot voi tehdä sellaiseksi, ettei kavereita määrätä sukupuolen tai uskonnollisen vakaumuksen mukaan. Itse olin joskus vähän tylsien tyttöjen kanssa. Anteeksi vain.

Se määrä jäykistelyä mikä ihmiselle tulee tässä kaikessa, on aivan järkyttävä, ja masennus siitä on aivan järkyttävä.

Masennus siitä, että kun sinua oikeasti masentaa ja on oikea hätä, ja tytöt vain nauravat ja kaikki on hupia, se masennus on ihan järkyttävä.

Masennus siitä että miettii tulevaisuuttaan ja miettii pakoa ja sitä että joutuuko etsimään kattoa päänsä päälle jossain, missä tahansa, ihan vain siksi että haluaa paeta ja haluaa olla poissa, haluaa olla rauhassa.

Täytyy tehdä hurjia päätöksiä ja uskoa itseensä hurjissa asioissa. Psyykkiset taidot ovat todella koetuksella. Joka ikinen asia josta saa iloa, on etsittävä ja siitä täytyy ottaa kaikki mahdollinen irti. Täytyy selviytyä.

Valitettavasti kun ei ymmärrä kokonaan omaa tilannettaan, tapahtuu asioita. Se että ei ole selvittänyt itselleen kehodysforiaa ja joku menee koskemaan, voi johtaa itsemurhaan. Sellaisten tapahtumien jälkeen voi kestää vuosia mielenterveydellisesti päästä tasapainoon, ja se ehkä tuntuu siltä että kehossani on jotain helvetin pelottavaa ja olen mennyt shokkiin siitä, en ehkä uskalla selvittää mistä on kyse. Se kaikki johtaa aikamoisen isoihin dissosiaatiohäiriöihin. Ja tällaisia asioita sitten nuoret keskenään yrittävät selvittää.

Siksi tila on ensisijaisen tärkeää. Se on aina ihmiselle tärkeää, vaikkei olisikaan kehodysforiaa. Lisäksi huomiota täytyisi kiinnittää siihen että transpojalla on erityisiä vaikeuksia tyttölasten kanssa, ja transtytöllä poikien kanssa. Vaikeudet liittyvät nimenomaan siihen että kun ei vain ole mitään omaa eikä omaa tilaa, ja käytännössähän se menee siihen että puoliaan ei osaa pitää. Jos osaakin, niin ei enää jaksa. Ei kertakaikkiaan enää jaksa ja on niin väsynyt kaikkeen siihen olemiseen ja elämiseen.

Aina joku puuttuu, ja aina joku tulee väliin ja sanoo, aina joku hakee takaisin ja aina joku muu määrää. Vaikka osaisi itse. Osaisi itse sanoa ja tehdä ja olla elää, syödä, oksentaa ja paskantaa. Suomeksi sanottuna: osaan kertoa itsestäni jotain, mitä ei odoteta ja mihin ei osata asennoitua eikä ottaa vastaan. Minua ei kiinnosta kertoa itsestäni mitään mikäli minkäänlaisia merkkejä piinaamisesta esiintyy.

Se on niin vaikea uskoa.

Kun ovi sulkeutuu, ette välttämättä näe tällaista itsenäistä ja vahvaa nuorta enää koskaan. Vaihtoehtoja on kaksi: joko nuori on päätynyt itsemurhaan tai sitten joku kaveri on pelastanut siltä. Tai pahin mahdollinen voi myös tapahtua: joku tappaa lapsesi hänen erilaisuutensa vuoksi.

Siksi miettikää asennetta.

 

 

 

 

 

lauantai, 17. kesäkuu 2017

Entä jos pelko loppuu?

Kuinka aivopesty ihmisen täytyy olla että ei osata kunnioittaa toisten sanan- ja uskonnonvapautta?

Minun ei ole tarvinnut oikeastaan miettiä sitäkään että hylätäänkö minut transsukupuolisuuden vuoksi, kun hylkäys on ollut täysin mahdollinen pelkästään sen vuoksi että olen ottanut itselleni oikeuden valita oman uskontoni.

Siinä vaiheessa kun nuori tuntee näin ja on itse asiassa paennutkin uskonnollista kulttuuria, ei pysty kunnolla edes ajattelemaan seurauksia siitä mitä tapahtuu jos kertoo kuuluvansa sukupuolivähemmistöön.

Kun nuori elää tällaisessa ja on näin vakavat ja isot asiat taustalla, eläminen on pelottavaa. Olen pelännyt ihan hirveästi.

Kun nainen tai naisennäköinen valitsee oman uskontonsa, siitä nousee paljon suurempi haloo kuin siitä, jos mies tai miehennäköinen valitsee oman uskontonsa.

Itse olen halunnut vain ja ainoastaan olla rauhassa. Yksi asia mistä uskonnosta eronnutta naisennäköistä ihmistä riivataan: meikkaus. Minulle on siis huomauteltu ihan aikuisiälläkin siitä. Itselleni on ollut jossain vaiheessa tärkeää se että alan elää ja opettelemaan omien sääntöjen mukaan. Meikkaus voi jossain vaiheessa olla myös hyvä keino pitää lestatytöt kaukana, ja ehkä ensimmäinen portti erottaa itsensä tytöistä.

Se on hirveän rankka tehtävä oikeastaan ihmiselle joka onkin transmies. Olen halunnut eroon niin monesta eri asiasta ja olen paennut montaa eri asiaa. Pahinta siinä on se, että joutuu pelosta pakenemaan ja siinä on yhtäaikaa kapinaa ja kaikkea. Siinä on kaikki sekaisin, ja sitä ei yksinkertaisesti ymmärretä, ja siihen yritetään tulla väliin ja siitä yritetään ottaa selvää. Mutta ei siitä pysty ottamaan selvää, se on yhtä sekasotkua kaikki, vielä itsellekkin.

Ei ole pystynyt siinä ympäristössä kertomaan kuuluvansa sukupuolivähemmistöön, mutta haluaa kertoa että uskonto ei kiinnosta. Minua on todella paljon ärsyttänyt se että minun pitää mennä sen mukaan ja erikseen kertoa että ei kiinnosta se, ja ottaa vastaan paskat seuraukset, vaikka en ole koskaan ollut kiinnostunut sellaisesta. Vaikka olen pelännyt siinä ympäristössä, vaikka se on sanellut tekemisiäni ja olemisiani, vaikka en itse halua sitä. Kaikesta mikä liittyy kapinointiin tai ihan vain siihen että se ei kuulu omaan elämään, nousee paskamyrsky. 

Kyllä oikeasti piinaamista saa ihmiset hävetä. Minuakin on tultu toiseen kaupunkiin vaan käännyttämään.

Sen perusteella olen valinnut asuinpaikkanikin joskus, että saan turvan siltä. Sen perusteella olen valinnut aikalailla kaveritkin ja kaiken näin ensisijaisesti. Eli siis oman identiteetin esilletuominen ja oman sukupuolen ilmaisun miettiminen on ollut taka-alalla siltä, että kunhan ensin pakenen uskontoa ja tyttöjä, ja saan jonkinlaisen turvan. Kyllä aika paskamaisia juttuja se on tehnyt muidenkin jätkien elämään, ja hitto oli tärkeää mulle olla kaltaisteni seurassa. Se liittyy ihan jäätävästi itsenäisyyteen ja niihin harppauksiin mitä on otettava. Yksin en olisi pystynyt olemaan kyllä siinä elämäntilanteessa.

Mutta se mikä mieliala on esimerkiksi töitä ja koulua tehdessä, niin ihan hirveä. Kokoajan on olotila että on paska lapsi koska joutuu pakenemaan, eikä ole perusturvaa ja sitä joutuu etsimään. Tietää että voisi tehdä töitä ja koulua paremmallakin mielialalla, jos ei olisi sellainen hätätilanne kokoajan päällä. Se tuntuu hyvin yksinäiseltä.

Kuitenkin ajattelin vähän että ihan raa´asti vaan. Siis oikeasti raa´asti, ja se oli raakaa ja kaikin puolin kohtuutonta siinä tilanteessa. Tosiasia on se että olen ollut raa´assa, kylmässä ja turvattomassa tilanteessa ihan helvetin oma-aloitteinen ja liikkuvainen. Kuitenkin semmonen raakuus ja sen tunteminen on hyvin ankara sisäinen ilmapiiri, jota ilman pärjää hyvin ellei paremmin. Varmasti kuitenkin sitä on tarvinnut jossain vaiheessa. Kuitenkin se vähän on kyllä harmi että esimerkiksi kaksi nuorta yrittää siinä ilmapiirissä keskenään selvitä ja asioita selvittää. Kun ne eivät selviä, ja vaatimukset monesti ovat kovia itselle. Ne ovat oikeasti ihan helvetin kovia pahimmillaan, ja itseään piiskataan täysin turhaan. Jopa tilanteessa joka on täysin mahdoton, eikä siinä voi selvitä.

Siinä mä näen kuitenkin helvetin vahvaa onnistumista, että en luuhannut yleisesti enkä tehnyt rikoksia. Ja se oli vain ja ainoastaan omatoimisuuden ja kaveruuden ansiota. Yksi sana: urheilu. 

Monia asioita olisi pystynyt hoitamaan täysin järkevästi, jos mielenterveys ja moni perusasia olisi ollut sillä tolalla että pystyy toimimaan ihmisten kanssa. Ei sellaisessa tilanteessa näe hirveästi mitään. Kovinkaan selkeästi. Pidän kaikkein surullisempana asiana niitä asioita mitä ei ole pystynyt selvittämään silloin kun asia on ollut ajankohtainen. Ei vain ole pystynyt koska oma tilanne on ollut niin karmea. Pakeneminen on se joka tekee mielenterveyden kyllä huonoksi. Ja se, että paon syytä ei oikeastaan pohjimmiltaan ymmärretä, eikä sitä tunnetilaa siinä. Se on vaihtoehdottomuuden näköala, jossa etsii turvaa ja on jopa valmis maksamaan siitä.

Sen ikäinen ihminen ei todellakaan näe miten paska tilanne se on. Tai näkeehän sen ja tietää ja tuntee, muttei sille mitään osaa tehdä. Kyllä olen ollut todella masentunut pitkään tällaisten jälkeen. Siitä alkaa selviämään vasta kun tasan tarkkaan ymmärtää kaiken ja osaa ajatella eri perspektiivistä. Kyllä kaikki tuska tuntuu vähän erilaisena, ja muistot ovat juurikin sellaisia miten sen pystyisi ajattelemaan toisen näkökulmasta. Siitä näkökulmasta katsottuna ei tosiaankaan voi ottaa joitakin asioita esille, ei tosiaankaan. Ne ovat hurjan pelottavia asioita. Hurjassa tilanteessa kaikin puolin on kaveri ollut. Ja se tuntuu paskalta.

Yksinkertaisesti, miten paljon joutunut pakenemaan niin se elämä on ollut vain välillä sitä, että vain pyrkii olemaan turvassa ja tuntemaan turvaa. Levähtämään. Ei edes ole pystynyt ajattelemaan seuraavia askeleita, tai sitä mihin suuntaan oikeasti haluaa niitä ottaa, kunhan vain löytää sen levähdyspaikan. Ilman häiriötekijöitä. Tosiasia on kuitenkin se, että levähdyspaikassakaan ei tunne olevansa kunnolla turvassa, eikä olekkaan. Turvassa on sitten kun tuntee kehossaan ja omassa itsessään turvaa, myös kehodysforian kanssa, eikä tee enää valintoja pelosta ja pakosta. 

Oikeasti kaikki mitä minä olen ja mitä minä ajattelen, kaikesta siitä nousee paskamyrsky uskonnollisissa piireissä. 

Paskamyrsky nousee myös, jos olet kaunis nainen. 

Paskamyrsky yltyy, jos olet kaunis nainen ja meikkaat.

Entä jos transmies valitsee uskontonsa? 

Entä jos transmies valitsee suuntautumisensa?

Entä jos pakeneminen loppuu?

Entä jos pelko loppuu?

 

Kyllä on lars leevin paska lentänyt tuulettimeen.

 

 

torstai, 15. kesäkuu 2017

The Mummy

Minä en ymmärrä sitä jos pojasta yritetään tehdä mummoa. Minulle käsityöryhmään kuuluminen oli ihan sama asia, kuin mummona oleminen.

Minulle siis kaikki mikä liittyi siihen että minua yritetään tyttönä kasvattaa, tarkoitti mulle sitä että minusta yritetään tehdä mummoa. Joka en koskaan tule olemaan.

Olin kokoajan ihan vitun vihainen siitä. Ja ihan saatanan yksinäinen.

Se miten minä jotkut asiat käsitin, niin olen tahallani pelleillyt aika paljon sitä tyttönä olemista. 

Olin oikeesti joistakin asioista aivan hällä väliä-meiningillä. Tyyliin elämä on kuitenkin ohi-asenteella.

Koska oli menettänyt kaikki rippeet kaikesta. Otteen omasta elämästä ja kaikesta.

En toivo kenellekkään sitä pakottamista mitä minulle on tehty. Siitä tulee traumoja. Se on ihan sama kun elää umpiossa, eikä ole mahdollisuuksia sopeutua omana itsenään. Siitä tulee kiusaamisen ja täydellisen eristämisen tunnelmat, ja niissä tunnelmissa minusta itsestäni tuli hyökkäävä ja sisäänpäinkääntynyt. Se on pitkäaikainen trauma, joka yksinkertaisesti ja valitettavasti vaatii huomiota ja tarkkailua vielä tänäkin päivänä. Koska minä olen vapaa tekemään mitä minä haluan ja minulla on tilaa ja uskallusta kertoa siitä. Sitä on vaikea uskoa sen jälkeen kun on elänyt pakotettuna, sullottuna, ja perinteisten normien ahdistelemana. Ympäristössä jossa kaikkien asenteen määrää uskonto.

Olen kasvanut ympäristössä ja tilanteessa, jossa elämäni ja kasvuni on täyttä selviytymistä ja mielenterveysongelmia joka päivä, ja jossa tytöt vain nauravat kokoajan ja minua muumioidaan. Siitä tulee erittäin paha olo.

Kyllä mä kuitenkin uskon että ei täällä kukaan tahallaan ole minua halunnut satuttaa. Se on vaan ne kaikki asiat jotka lyö päälle, ja sitten omat kehodysforiat ja muut siinä. Kamelinselkä on vähän sellaista katkeilevaista sorttia. Mutta se on tosiasia että jos minulla on alunperin ollut se ajatus että minuun ei tietyllä tavalla kosketa, ja sitten minuun on koskettu koska en osaa tarpeeksi hyvin sanoa, niin se on kyllä tehnyt jotain peruuttamatonta ehkä minulle. Se koko asia on lähtenyt siitä että joudun tilat jakamaan tyttöjen kanssa, ja joudun lähtemään ihmisiä karkuun ja joudun kohtaamaan ihmisiä sellaisissa merkeissä ennenkuin olen omat asiani loppuun asti miettinyt tai saanut mahdollisuuttakaan siihen. Siksi voi olla että minussa on jotain peruuttamatonta, tai sellaista että saadessani sen asian tarpeeksi taka-alalle ehkä ajan kanssa, niin saatan muuttua paljonkin ihmisenä. Koska sehän on trauma. Se on vähän vaikea juttu jos perustaa koko olemisensa traumalle, tai yrittää sopeutua trauman vielä vaikuttaessa. 

Mutta se on tosiasia että aika helvetin paljon tuhoa se on tehnyt että kehodysforiasta kärsivää ihmistä mennään koskemaan. Siinä on hirvittäviä juttuja joissa mielenterveys menee niin pohjamutiin että saattaa tuntea jotain tappamisen halua, siihen se menee.

Ne on vakavia juttuja, eikä se aiheuta mitään tervettä. Kaikki saavat pelätä siinä vaiheessa jos asiat ovat menneet näin, eikä asioita edelleenkään uskalleta tai osata ottaa kunnolla esille. Kaikki on silloin pelottavaa, kaikki. Jos pelottaa niin keneenkään ei pidä silloin koskea. Se on tervein mahdollinen asia mitä siinä tilanteessa kannattaa tehdä.

Surullisia juttuja on sellaiset asiat mitkä on loukanneet ja missä olen oikeasti pelännyt, mutta en usko että täällä kukaan on halunnut satuttamalla satuttaa. Ja enhän minä mikään hirveän ekstroverttikään ole oikeastaan koskaan ollut, ja paljon olen tarvinnut omaa tilaa eikä sitä ole oikein aiemmin ollut. Se tekee aikamoisia levottomuuksia, ja se että kun minulla on ollut paha olla, sitä on yritetty jotenkin ominpäin ratkoa ihmisten ja lasten kesken. Ne on vähän semmosia juttuja missä sitä räävintää olen kokenut. Aika myöhään sinänsä olen oman tilan saanut jossa pystyn ylipäätään ajattelemaan omaa elämää ja tilannetta. Kehodysforia on asia millä ei pidä pelleillä. Se pitää vain saada miettiä loppuun asti mitä mikäkin tarkoittaa. Ja se on pakko sanoa ääneen että pitää antaa olla rauhassa.

Ei näissä asioissa voi muuta todeta kuin että kaikki ovat olleet helvetin avuttomia transsukupuolisuuden edessä. Myös minä itse. Mutta kyllä minä huudan suoraa kurkkua joistakin asioista ja joistakin muistoista. Onneksi tilasta ei tarvitse enää taistella. On monta sellaista juttua jotka parantuessaan vapauttavat voimavaroja. Ehkä joskus lakkaan tuntemasta jatkuvasti shokkia menneisyydestäni.

Olen ollut pilalla. Oikeasti pilalla, ja aloin parantua pikkuhiljaa vasta mastektomian jälkeen. Jos oikeasti menen tarpeeksi ahdistaviin hetkiin menneisyydessä, menetän elämänhaluni hetkeksi. Se oli niin hirveää. Tietyt asiat menneisyydessä sinetöivät mun tulevaisuuden, koska etenen ihan julmetusti ja kasvan ihmisenä prosessin aikana. Lisäksi menneisyys tekee minusta hyvin tietoisen. Kyse on enää oikeastikkin kaikkien asioiden tiedostamisesta, rajoista ja oikeuksista kiinni pitämisestä, ja omana itsenään olemisesta.

Minun ihmissuhteeni eivät tule koskaan enää perustumaan turvan hakemiselle. Se on epäinhimillistä. Moni suhde on valitettavasti perustunut sille. Siksi menenkin täysin nollatilaan ja kaikki menee kertakaikkiaan sileäksi ja uusiksi. Ihmissuhteistakin on mahdollista tulla terveitä, ei sellaisia että minun rajani liikkuvat sinne sun tänne sen mukaan, saanko turvan tunnetta. Että kyllä se helevetti nyt on silleen että helevettiin semmoset muistot.

 

Kaveri yritti ehkä vähän taluttaa minua takaisin kotiin. En kuitenkaan halunnut sitä itse, joten minua ei pakotettu sinne. 

Se oli erittäin tärkeää että minua ei enää pakotettu ainakaan mummoksi. Tein kaikkeni ettei minulla olisi mummo-olo. Kyllä siinä äkkiä tulee sellainen kun puikot kilisevät ja virret raikaa, että mummoa minusta yritetään tehdä.

Että kyllä siihen järkytykseen on tarvinnut muutamia pullollisia elämän eliksiiriä. Ympäristön selkeä vaihdos ja ihan kaikkea järisyttävä kapina. Tarkoituksena estää muumioituminen. Kyllä se ainakin oli siinä elämänvaiheessa ihan helvetin tärkeää että pääsee kokeilemaan elämään silleen miten ajattelee näin yleisesti, eli ilman mitään uskontoa. Se oli ihan helvetin tärkeää, ellei elintärkeää että löysi kavereita jotka ovat samaa mieltä ja joiden kanssa pystyy muutenkin yleisesti avautumaan. Isojen perheiden lapsia joiden täytyy samalla tavalla toimia. On vain pakko toimia siten. Ehkä siinä on vähän huolta pidetty niinku on totuttu pitämään ku tiietään että tilanne voi jollakulla olla melkein mikä tahansa, eikä siinä voi muutakuin auttaa.

Todennäköisesti kaveri on estänyt itsemurhan ja sen yritykset. Ihan vain siksi että on hyvä olo että on kaveri, ja mielialan ollessa kertakaikkiaan näköalaton, joku tuo näköaloja. Oikeastaan minun tilanteessani ja minun lähtökohdistani asiat mitä tapahtuivat, tapahtuivat oikeastaan turvallisimmassa mahdollisessa seurassa minkä siinä tilanteessa pystyi löytämään. Että monta monituista vuotta on kyllä kestänyt selvitellä mikä on minkäkin tunteen alkuperä ja tarkoitus, syy ja seuraus. Koska siinä on niin monta asiaa yhdessä mylläkässä ja toiset ovat tuntuneet maailmanlopulta, toiset pelastukselta. Se on vähän vaikea jos yhtäaikaa sekä pelottaa että tuntee turvaa. Ei siinä osaa mitään sanoa, ja liian aikaisin joutuu vastuisiin joista ei mitään ymmärrä. Se on äärettömän epäreilua ja rankkaa psyykkistä ponnistelua, kun ei vain tiedä eikä osaa ajatella, ja on kehodysforian ja kaiken kanssa ihan sekoamispisteessä.

Siinä on hirveässä umpikujassa, kun on ajatellut aikaisemmin että minut varmaan hylätään ja pitää oppia pärjäämään. Ja kun asiat ovat menneet vain vielä pahemmiksi, eikä niinkään vieläkään osaa sanoittaa kaikkea edes itselleen, niin se tuntuu siltä että on tosiaankin hylätty. Se johtuu vain siitä että asia nimeltä transsukupuolisuus ei ole kotona otettu esille, ja ei ole ollut turvallista siihen. Siinä vaiheessa kun on jonkun kaverin tai väliaikaisen turvapaikan löytänyt, ja jos pamahtaa sellainen tunne että ei voi lähteä mihinkään, ei ole mitään paikkaa, vaikka haluaisi lähteä. Siinä vaiheessa jos pamahtaa semmonen luulo että tähän on jäätävä, niin voi olla että pamahtaa mieleen myöskin itsemurha. Siinä voi olla niin vaihtoehdoton olo.

Niin isot asiat voivat vaikuttaa persoonallisuuteen rikkovasti. Se täytyy ymmärtää ja selvittää miten vakavista vaurioista on kyse. Käytöshäiriöt ovat ihan selkeä ykkönen.

Siinä on ihan muutamia perusasioita joita pitäisi miettiä ennenkuin oikeastaan mitään muuta mietitään. Itselläni on tosi vaikea tilanne ollut kun minusta olisi pitänyt vanhempien huolehtia siinä vaiheessa, ja paljon aikaisemmin paljon enemmän aikaa, turvaa, resursseja ja ennenkaikkea luottamusta. Kovin voimakkaan kehodysforian kanssa ei tosiaankaan pysty elämään ja sitä varten ovat hoidot. Dysforian helpottuessa vapautuu valtavasti voimavaroja muuhun, kuten elämiseen. Jos on sekä traumatisoitunut että hukassa siitä että mitä kehodysforia itselle on, ollaan aika hakoteillä. Juuri sen takia kehodysforiaa pitää osata enemmän sanoittaa ja se pitää olla mahdollisuus lapsen ja nuoren itse itselleen selvittää. Ei niin että kaikista liikkeistä päättää joku muu, ja kokoajan räävitään tai työnnetään selästä. Siinä vaiheessa täytyy lähteä etsimään tilaa, rajoja ja turvaa. Se päättyy huonosti.

Jos elää ääriolosuhteissa, ja asenne tuntuu olevan joka puolella huono, niin asiat menevät siihen että kokoajan vain pakenee ja pakenee, eikä ole edes mahdollisuutta selvittää itselleen kehodysforiaa. Pakeneminen ja turvan etsiminen aiheuttaa valtavasti polemiikkia. Jos lapsimäärä on suuri, ahdistuu jo pelkästään ihmisten niin suuresta määrästä, ja siitä tilan jakamisesta, ja että ei ole rauhaa, eikä sitä suoda. Kaiken kun pitäisi lähteä siitä, kun on lapsi. Mielestäni se pitää yksinkertaisesti luoda olosuhteet missä on mahdollisuudet rauhoittua. Kun siihen ei ole mahdollisuutta, on paniikkia.

Paniikissa paetaan, eikä tiedetä faktoja jotka on tarpeellista tietää, eikä ole eväitä suhtautua niihin faktoihin. Itse olen pelännyt mielettömästi ympäristön huonoa asennetta. Eikä ympäristön asenne pakenemalla parane. Ympäristön asenne paranee siitä että tiedetään ja osataan sanoa. Siitä ei voi syyttää yksittäistä ihmistä, että kaikkea tietoa ei ole syntyissään, ja että osa tiedosta on pyritty estämään saattamasta tietoisuuteen ja huonoilla asenteilla esimerkiksi aiheutetaan ja lietsotaan pelkoa. Itselleni kaikki homovastaiset puheet ovat kertoneet heti aika paljon.

 

Nuori voi olla tosi reippaan oloinenkin ja näyttää siltä että pärjää, mutta monesti häpeä ja viha on niitä jotka on vallalla siinä tilanteessa. Miksi nuori haluaa pärjätä, esimerkiksi siksi että luulee että tulee hylätyksi, ja valmistautuu pärjäämään itse. Siinä aika paljon kylmettää ja kovettaa itteensä, ja siitä voi johtua monet rajutkin asiat mitä elämässä tapahtuu. Eikä pärjää tilanteen ollessa sellainen. Silloin voidaan pärjätä hyvin kun tiedetään ensinnäkin sanoittaa että on kehodysforia, ja tietoisuus omista rajoista ja oikeuksista. Jos lähdetään uskontoa karkuun, ei hyvin käy. Jos lähdetään tyttöjä karkuun, ei hyvin käy. Jos lähdetään mummoutta ja muumioitumisen uhkaa karkuun, ei hyvin käy. Siinä vaiheessa, kun transsukupuolisuus on sanoitettu ja ilmoille annettu ja siitä on keskusteltu ja hoitoon hakeutumisesta on keskusteltu ja nuori on selvittänyt itselleen omat henkilökohtaiset asiansa, niin taivaalta saa sataa vaikka niitä mummoja. Silloin on hyvä pohja.

Transsukupuolisena ennen hoitoja on aina vaikea elää, mutta omasta mielestä itselläni on ollut ääriolosuhteet transpoikana. Minä olen aina ajatellut itsestäni enemmänkin poikana, ja miehenä, oikeastaan ensisijaisesti näin. En ole ajatellut mitään muuta oikeastaan kuin että olen kuka olen, ja yrittänyt siten pärjätä. En henkilökohtaisesti kyllä ole tykännyt siitä että minun pitää ensin tehdä tiettäväksi jotain jollekulle, tai erikseen avautua niin herkästä asiasta kuin kehodysforia. Ensisijainen on oikeastaan ollut se vain että näillä mennään.

Kehodysforia täytyy kohdata mahdollisimman varhain ja siinä asiassa täytyy ehdottomasti lapsen ja nuoren päästä olemaan itsenäinen. Jos kaikki asiat vain kokoajan muut sanovat ja määräävät, mikään ei ole enää omaa. Itselleni aivan ylitsepääsemätön kipu on ollut liian vähän tilaa ja liikaa tyttöjä. Se on oikeasti hätä. Minusta kehodysforia olisi kaikkein turvallisinta kohdata kun on oma tila, ja asuu vanhempien luona. Siitä on paljon helpompi saada rohkeutta sanoa ääneen jotain, ottaa selvää ja tuoda itseään selkeämmin ja ymmärrettävämmin esille.

Sitä voidaan sitten miettiä että jos lapsi tai nuori tai aikuinenkin ilmoittaa olevansa transsukupuolinen, mikä se suhtautuminen sitten on. Tyyppi voi olla vuosia jo ajatellut kehodysforiaa ja selvitellyt asioita itselleen ja käynyt kaikenlaisia kauhuskenaarioita läpi. Minusta on oikeasti törkeää kuvitella että kaikki asennoituminen on täällä transsukupuolisesta ja hänen panostamisestaan ja mielenterveyden rippeistään kiinni. Esimerkiksi jos on lietsottu hirveästi pelkoa uskonnolla tai puheet ovat hyvinkin vähemmistövastaisia, ei välttämättä uskalla olla oma itsensä. Mielenterveys voi mennä sellaisessa ympäristössä todella huonoksi. Kaikkein hirveintä on se että joutuu taistelemaan uskontoa vastaan, ja siitä hyökätään kimppuun. Se pitää kertakaikkiaan käsittää mitä rohkeutta sellainen vaatii, ja mitä siinä voi olla taustalla. Se kertoo myös melkoisesta itsetietoisuudesta itseasiassa.

 

Pahaa jälkeä on syntynyt myös siitä, että tytöt ovat yrittäneet selvittää kapinointia, tai tulla siihen väliin. Silloin syntyy kaikkein karmeimpia jälkiä. Ja kun sitä on niin vaikea uskoa, että on joutunut satuttamaan. 

Tarkoitat hyvää, mutta muumioit minua kokoajan. Sillä tavalla sanoisin sille joka yrittää poikaa kasvattaa tyttönä. Jos pyristelee vastaan, niin pitäisi lopettaa muumiointi ja uskoa hyvällä, ettei tarvitse oikeasti alkaa kammottavaksi. 

Joidenkin vallitsevien sääntöjen, normien, säädösten ja ihmisten sijoitteluiden osalta minun silmissä elämme muumioimisen yhteiskunnassa, jossa ei saa käyttää eikä näyttää oma-aloitteisuutta ja persoonallisuutta.

Omat taidot, kyvyt ja omat aivot täytyy lähes pelosta piilottaa.

Ja rohkeus, sitä ei saisi niin hirveästi esille tuoda. Vahvuus hirvittää heikompia.

Kaikki se mitä on joutunut kokemaan niin takaisin sitä ei saa, eikä pahaa mieltä siitä pois. Mutta tila, tilaisuus ja tilanne on muuttunut ja muuttuu kertakaikkisesti sellaiseksi että alkaa tiedostaa tarkkaan sen miten vahva on ollut heikossa tilanteessa, ja kuinka voi edelleen olla vahva, ellei vahvempi, hyvässä tilanteessa. Ja mihin hyviin asioihin se voi johtaa. Ihmiset tuntevat paljon turhautuneisuutta siitä että väärin on tehty ja kohdeltu, olen sen huomannut että se harmittaa. Minä annan anteeksi. Anteeksi voi antaa, mutta ennallaan mikään ei ole.

Muumiot pysykööt arkuissaan ja mummot seotkoon silmukan laskuissaan.

 

 

tiistai, 13. kesäkuu 2017

Silloin minä taistelin henkeni edestä

Mitä minä olen tehnyt kun olen ollut väliaikaisessa turvassa ja taistellut henkeni edestä?

Töitä, koulua ja harrastuksia.

Liikkuminen oli ihan varmasti yksi asia minkä avulla pysyttelin hengissä. Minulla oli niin paska olla että joskus juoksulenkillä jossain syrjäisessä metsässä ajattelin että poikkean polulta ja vedän metsässä ranteet auki, tai sitten hirttäydyn puuhun. Se mikä esti sen, oli sydämenlyöntien ja hengityksen tunteminen, ja niihin keskittyminen ja se että oppii nauttimaan siitä, että tuntee ne. 

Niissä tilanteissa olen ollut niin yksin etten koskaan. Sen kaiken lisäksi tuntee, että ei ole oikein turvassa, eikä ole oikeuksia. Sen hädän tunsi kokoajan. Hyvin hyvin paljon olen psyykannut itteeni pitämällä päivärytmin suhteellisen terveellisenä, liikkumalla ja syömällä hyvin. Myös tietoisuuden kasvattaminen, eli uudet harrastukset pitivät ajatukset virkeinä. Myös uusiin ihmisiin tutustuminen oma-aloitteisesti on ollut asia joka on tuonut uusia näkökulmia.

Olen ehdottomasti tarvinnut sellaisia ihmissuhteita, jotka luon itse, ja jossa kukaan ei ole kenenkään sukulainen, enkä tutustu johonkin jonkun siivellä. Niitä minä olen tarvinnut. Se oli ainakin yksi asia missä erotin itteni selkeästi muusta ympäristöstä, ja oli pakko. Koska en ollut elämäntilanteessa jonka halusin välttämättä itse, olin elämäntilanteessa joka oli pakko luoda. Varmasti se mitä eniten kaverilta haki, sitä tunnetta että minä en varmasti tee itselleni mitään, ja että pääsen pahimman yli. Ja se paha oli se, että jos joutuisin palaamaan kotiin. Ei sinne voinut palata kun kukaan ei ymmärrä.

Lisäksi se liittyy paljon myös siihen sisäänrakentuneeseen tunteeseen siitä, että minut hylätään koska olen transsukupuolinen ja minun täytyy olla todella itsenäinen että pystyn elämään. En saa olla liikaa riippuvainen, ja minun täytyy valmistautua olemaan helvetin vahva. Riippumaton.

Kuitenkin se tunne, pelko ja luulo on ollut turha: minua ei ole hylätty. Vain ja ainoastaan ympäristön tietämättömyys ja osaamattomuus ja kertakaikkisen huonot kasvuolosuhteet loivat minulle niin synkkää tunnelmaa. Olen tarvinnut todisteita itselleni omasta itsenäisyydestäni, ja kyllä se tuntuu hyvältä nykyäänkin tietää, missä asioissa pärjää todella hyvin, ihan asenteen puolesta. Melkoinen vaihtoehdottomuuden mieliala on joutunut olemaan, olosuhteiden pakosta. Lisäksi on ollut kyllä melkoista uskoa itseeni, koska olen ollut jossain syrjässä jonkun vieraan suvun keskellä, ihmisten keskellä jotka eivät loppujen lopuksi tiedä mistään mitään. 

 

Ihmisestä ei tule itsenäinen, jos menee aina muiden mukaan. Ja miten paljon minun täytyi mennä, niin oli todellakin jo liikaa. Siksi minulla on ollut todella paljon harrastuksia ja paikkoja, joihin menen itse, enkä edes suostu ottamaan ketään mukaan. Koska oma juttu. 

Niitä minulla oli paljon ollessani elämäntilanteessa, joka oli pakko luoda. Ja sain tehdä sellaista rauhassa. Ilman vaanivia silmäpareja ja utelevia asenteita. Sillä ei ole mitään väliä mitä harrastaa tai mitä haluaa kokeilla, vaan pääasia on se että saa tehdä, olla ja elää rauhassa. Löytää itsestään jotain uutta ja ajatella sitä kautta positiivisesti. Yksinkertaisesti rakentaa itsetuntoaan sille mallille että pystyy elämään. Itse sain paljon itsetuntoa siitä että olen monipuolinen ja pystyn ja osaan ja jaksan ja uskallan.

Se oli vain pakko olla sähköjänis, koska jos ei olisi ollut sellainen, olisin jäänyt täysin makaamaan vain ja sen itsetunnon perusteella, mikä oli tyttöjen seassa kasvamisesta. Siinä minusta meinasi tulla ja tulikin se joka on pakkopaidassa ja heittelehtii. 

Siksi olen iloinen siitä elämänvaiheesta jonka elin. Koska minä oikeasti taistelin henkeni puolesta. Siinä oli erittäin mukavia juttuja kuten se, että jokainen vain teki omia juttujaan oikeastaan ja sitten oli juttukaveri, ja ryyppykavereita. Ja sen jälkeen mitä itse oli kokenut, niin tarvitsi todella pitkän ryypyn mahdollisimman vahvaa elämän eliksiiriä, sekä ilosofista asennetta. Se että asenne on reilusti tällainen, tarkoittaa sitä että saat takuuvarmasti tällin, ja aika isonkin. Saattaa jälkikäteen miettiä että kannattaako sitä elämän eliksiiriä vastaisuudessa kovin isoina annoksina ottaa.

Tai ainakin nuuhkaista pullon suulta ensin ne höyryt, ja sitten miettiä että kannattaako sitä hörppimistä ajatellakkaan. 

Joskus vaeltamassa käytiin ja se tuntui mukavalta että silloin en metsässä ajatellut itsemurhaa eikä se tullut mieleen. Erityisesti silloin, koska pienestä asti olen metsissä kuleksinut ja tuntenut niin hirveetä yksinäisyyttä, että oikeastaan se että kaveri oli mukana, lievitti traumoja siitä ja antoi toivoa. 

Mutta kyllä minä pelkäsin. Ja minulla oli aihetta pelätä.

Olen kuitenkin kokenut asioita mitä kaikki eivät koskaan koe, ja olen nähnyt maailmaa ja tavannut ihmisiä ja kuullut tarinoita jotka ovat opettaneet. En kuitenkaan ole ollut kovinkaan perillä tilanteista ja tosiasioista, koska olen ollut oman ahdinkoni syövereissä. Tilanteeni avuttomuus altisti minut vaikka mille, ja olisi voinut tapahtua paljon pahempia asioita. On ollut kylmät oltavat mitä tulee miehenä kasvamiseen. Minun kaltaiseni miehet kuuluvat siis tosiaankin erikoisjoukkoihin.

Ihminen väsyy sellaisessa, kun on vihainen ja hyvin hyvin suojaton. Psyyke ei ole tasainen, dissosiaatio- ja persoonallisuushäiriöt voimistuvat, on itsetuhoisia ja väkivaltaisia ajatuksia ja hyvin hyvin epätoivoista oloa ja epätietoisuutta siitä että kuinka tämän kaiken saisi loppumaan. Ja kaikki tämä hyvin avuttomassa tilassa, jossa ei yksin selviä. Ne ovat vakavia asioita jotka on vaikuttaneet pitkään elämässä, ja yhä tilanteiden purkaminen ja terveyteen panostaminen ja kaiken mahdollisen avun vastaanottaminen siinä auttaa pääsemään joistakin päänsisäisistä asioista eroon. Esimerkiksi viha ja epätoivo on hyvin pitkään vaikuttanut minun käyttäytymisessä, ja jotain on pesiytynyt hyvin hyvin syvälle, ja kaikkein herkimpiin asioihin ja syntyneet hyvin haavoittuneessa tilanteessa. Vihollinen on vain tulittanut ja tulittanut, vaikka on ollut jo jonkin aikaa haavoittuneena. Se on aika itsestäänselvää että kun on sellaisessa heikossa tilanteessa ja hakee apua vääristä paikoista ja asioista, saa aika paljon paskaa niskaan ja se tuntuu paskalta.

 

 

Nykyään kyllä pystyn ajattelemaan esimerkiksi kaverin ahdingon siinä ja ymmärrän mitä se voisi olla. Kertakaikkiaan on tilanteet niin erit olleet ja kortit aika erilaiset, että vasta nyt pystyy ylipäätään ajattelemaan, kun on selvinnyt paremmin esimerkiksi itsetunnon kanssa. Jos kortit on että toisella on kolme samanarvoista korttia ja toisella kaksi, niin eikös se ole täyskäsi sitten. Sillä vähän aikaa elämässä voi hyvin pärjätä. Kuitenkin se on ollut yhteinen aika hirvittävä kipu, jonka kanssa kumpikin on ollut ihan helvetin erillään ja yksin, koska toisen tilanteeseen ei kokonaan ole päässyt eikä oikein ymmärrä, eikä pysty puhumaan. Kuitenkin toisen elämään tunkeutuminen ja toisen siihen tilanteeseen ajaminen ja toisen elämän hidastaminen on ilkeää ja ajattelematonta. Siinä on kuitenkin oltu ihan helvetin avuttomia ja epätietoisia. Se vaan ei tuntunut mitenkään hidastavalta, koska kaikki tekivät ja elivät ihan vitusti. 

Se on aika vaarallista, eikä edes ymmärretä vaaroja. Ihmisellä voi olla niin järkyttävä psyykkinen kuorma, että ihminen voi muuttua vaaralliseksi. Mieli ei kestä kaikkea.

Tavallaan sen on tiennyt että tulee olemaan elämässä riippuvainen tietyistä asioista, ja sen takia on tarvinnut tiettyihin asioihin varmistusta itseltään, liittyen omaan itsenäisyyteen ja itsetuntoon. Kyllä mun mielestä on ihan hyvä tuntea kertakaikkinen irtirepäisy varsinkin mun tilanteessa. Koska on niin tiiviisti yritetty istuttaa, niin kyllähän äijä siitä tarpeekseen saa. En minä oikeen ymmärrä sitäkään että ollaan vihaisia siitä että joku ei oo semmonen kuin halutaan tai odotetaan, tai että ehkä pärjääkin paremmin ilman joitakin tyrkytettyjä ja tarkkaan rajattuja, ja vahdittuja asioita. Mun mielestä siinä ei ole mitään aihetta olla turhautunut, jos joku on itsenäisempi kuin koskaan on uskallettu edes ajatella. Ei siinä oikeastaan muuta kuin johonkin kohtaan ehkä stoppi, ja joihinkin kohtiin rajoja enemmän. Mitään muuta sen kummempaa siinäkään ei ollut.

Se voi olla totta että nuori on joskus liian vahva saadakseen tarpeeksi vahvan ympäristön. Vahvuus voidaan kokea uhkana tai vieraana. Ja onhan se totta että transsukupuolista on helpompi käsittää ja ymmärtää hoitojen näkyessä ulospäin. Ne on vaan juttuja mille kukaan ei mitään voi.

En ole jäänyt nurkkaan vapisemaan, vaikka tunne on ollut välillä se. Olen tervehtynyt juuri siksi, olen elossa juuri siksi. Jos tuntee ummehtuneisuutta ja henkisen vammautumisen uhkaa, on liikahdettava siinä siunaamassa johonkin suuntaan, jotta pysyy elossa. Tietoisuuden laajentaminen ja elämän eläminen. Koska muuten ihminen on täällä ennenaikaisesti vaipoissa. Murheellista on toki se etteivät asiat hoituneet järkevämmin. Mistä asiat enimmäkseen johtuivat, vihaisesta ilmapiiristä ja jatkuvasta käskemisestä, uskonnolla parantamisen yrityksistä ja siitä että ei saa yksinkertaisesti olla rauhassa, eikä rakentaa itsetuntoaan järkevällä kasvualustalla. Eikä pääse tytöistä eroon, henkisesti eikä fyysisesti. Olen siis hakenut ja tarvinnut apua avunhakemisen jälkeen ja se on oikeasti aika järkyttynyt mielentila. Vasta kun siitä alkaa selviämään, ymmärtää missä ahdingossa ollut.

Jos en tuntisi menneisyydestäni sekä surua että iloa, olisin aivokuollut.

 

Kuvahaun tulos haulle ftm